"Joskus ihmiset vain kasvavat erilleen."

"Pelkkä rakkaus ei aina riitä."

Niin kliseistä, mutta niin totta. Ja niin typerää.

Meitä on kaksi erilaista ja epätäydellistä, jotka eivät enää sovi yhteen. Tahtoisin vielä yrittää korjata ja rakentaa uudestaan. Ehkä voisimme löytää toisemme uudelleen ja saada takaisin sen, mitä oli. Tai ehkä pelkäänkin sinusta luopumista ja sitä tyhjyyttä, joka jää minuun asumaan.

Haluaisin takertua sinuun lapsen lailla ja anella ettet menisi, vaikka toisaalta tiedän ettet ole minulle enää oikea. Enkä minä sinulle. Se kai siinä satuttaa myös, kun pitäisi myöntää tosi asiat ja alkaa rakentaa uutta elämää - ilman sinua. Vaikka en tiedä haluanko sellaista elämää. Sinun piti olla se, joka istuu vierelläni vielä vanhainkodissakin. Nyt sinusta tuleekin vain se toinen vanhempi, jonka kanssa yritän tehdä yhteistyötä lastemme täysi-ikäisyyteen saakka ja sen jälkeen meidän ei ole pakko olla mitään.

Haluaisin säilyttää ystävyytesi, koska kaikesta huolimatta olet paras ystäväni, mutta toisaalta en tiedä kykenenkö olemaan ystäväsi. Ainakaan vielä. Ehkä sitten, kun emme enää roiku tässä välitilassa vaan olemme kaksi erillistä. Uskon tämän niin sanotun välitilan päättyvän, kun rakas vatsassa kasvava tulee osaksi tätä maailmaa. Sitten olet vapaa minusta.

Ja minua vain pelottaa aivan kaikki. Uuden alun houkutus tuntuu kaikonneen ja näen vain tyhjyyttä ja surua. En kestä kertoa tästä lapsillemme. Kuinka voin lohduttaa heitä, kun olen itsekin romuna? En kestä nähdä onnellisia ihmisiä, jotka muistuttavat niistä haaveista ja suunnittelmista, jotka me voimme vain haudata. Pelkään ensimmäistä aamua, jolloin herään yksin. Pelkään mennä nukkumaan lakanoihin, joissa ei ole enää sinun tuoksuasi.

Haluaisin vain käpertyä sinuun, mutta sen sijaan minun on sinut hyvästeltävä.