Minusta tuntuu siltä, kuin joku olisi kuollut. Kuljen ympäriinsä sydän painavana ja kyyneleitä nieleskellen. Oksettaa ja ahdistaa. Olo on yksinäisempi kuin koskaan aiemmin.

Katsellessani vanhoja kuvia muistin sen, miltä kaikki tuntui alussa. Millainen minä olin ja millainen sinä olit. Siinä sinä kuitenkin olet tekemässä lähtöä, mutta et sellaisena kuin olit. Ja minulla on niin ikävä meitä - sellaisina kuin joskus olimme.

Hoidamme käytännön asioita, kuin olisimme tähän aina tähdänneetkin. Pohdimme, kuinka kerromme lapsille asiasta "hyvin" ja minusta tuntuu, että sitä keskustelua en tule kestämään vaan kuolen. Kuolen, koska en kestä sitä surua ja hämmennystä ja ikävää ja pettymystä ja suuttumusta, jota lapsemme joutuvat käymään läpi - meidän takiamme. Olen aina ajatellut, että lapset eivät ole syy pysyä parisuhteessa, mutta nyt huomaan epäileväni.

Minusta tuntuu siltä, kuin valmistautuisin hautajaisiin. Sitä kai se tavallaan onkin. Hautaamme kaiken sen, mitä meillä joskus oli.